Kotikaupunkipolku

20 – Reliefit aidanpylväissä

Kisatie 5:n kolmikerroksinen puutalo lienee siirretty Hakaniemestä 1930-luvulla. Sen erikoisen hienosti koristellut betoniset aidanpylväät ovat ilmeisesti pukinmäkeläisen kuvanveistäjän Jussi Mäntysen (1886–1978) tekemät. Tämä asui 1910-luvun lopulla Palokunnanmäellä nykyisen Myrttitien varrella ja opiskelli Taideteollisessa keskuskoulussa Helsingissä. Mäntynen työskenteli parikymmentä vuotta eläintieteellisen museon konservaattorina ennen kokoaikaiseksi taiteilijaksi ryhtymistä. Hänet tunnetaankin realististen eläinaiheiden kuvaajana. Sisällissodan jälkeen Mäntynen piilotti Pukinmäessä Helsingin punaisten poliisipäällikkö toiminutta Edvard Nyqvistiä.

19 – Pukinmäen liikuntapuisto

Helsingin maalaiskunnan ensimmäinen varsinainen urheilukenttä rakennettiin kunnan toimesta 1931–33 peltoaukealle nykyisten pallokenttien vaiheille. Kenttä oli ympäröity lauta-aidalla ja koivuilla. Sen käyttäjiä olivat radanvarren asutuskeskusten Malmin, Pukinmäen ja Oulunkylän nuoret, joukossa mm. Tapio Rautavaara. Kenttä paransi merkittävästi Pukinmäen urheiluseurojen harjoitteluoloja, sillä aikaisemmin ne olivat järjestäneet harjoituksensa yleisillä hiekkateillä. Ponnistajat (1924) ja Kiri (1927) sekä myöhemmin Veto (1947) ja Viipurista sodan aikana evakuoitu jalkapalloseura PK-35, jonka edustusjoukkue pelasi täällä mestaruussarjan kotiottelunsa vuoteen 2008 saakka. Ensimmäinen urheiluseura oli kuitenkin Naisvoimistelijat (1921).

Sotien jälkeen Kiri ja Veto huolehtivat talvisin kentän jäädyttämisestä ja järjestivät suosittuja rusettiluisteluja äänilevyjen säestämänä.

Uusi yleisurheilukenttä rakennettiin vanhan kentän pohjoispuolelle 1990. Vanhan kentän paikalla on nyt pienempiä kenttiä. Lajivalikoimaan kuuluvat jalkapallo, yleisurheilu, tennis, luistelu, jääkiekko ja kaukalopallo. Puiston yleisöennätys 3 735 katsojaa on vuodelta 1998 PK-35:n kotiottelusta HJK:ta vastaan. Kenttien lisäksi löytyy liikuntaleikkipaikka koulun vierestä sekä lähiliikuntapaikka uusine parkour-telineineen. Kokonaisuuden täydentää ”country club” puiston pohjoispuolella. Sen viereen on ehdotettu lisärakentamista kerros- ja pientaloina. Pukinmäenkaaren varressa on suojana täyttömaakumpareet. Katuojassa kasvaa runsaasti uhanalaista ojatädykettä.

 

  Havainnekuva

 Historiaa     

     

 

18 – Pukinmäkitalo

Rakennus valmistui yläasteen kouluksi 1985 sisältäen Pukinmäen ensimmäiset varta vasten kirjastoksi suunnitellut tilat. Laajennus Pukinmäkitaloksi 2000, suunnittelijat Sinikka Kouvo ja Raimo Partanen. Hanke on esitelty Arkkitehti-lehdessä 4/2001. Uudisrakennuksen julkisivuissa on käytetty pinnaltaan ruostuvaa Cor-Ten-terästä. Kaksikerroksinen ruokalasali toimii monitoimitilana ja monien pukinmäkeläisten juhlien tapahtumapaikkana.

Vuodesta 2010 Pukinmäen yhtenäisessä peruskoulussa on noin 600 oppilasta luokilla 1–9. Koulun tavoitteena on oppimisen ja terveyden edistäminen, painotettuna keinona tässä liikunta. Urheiluluokissa yhdistetään koulupäivään ammattimainen urheiluvalmennus. Koulu tekee paljon yhteistyötä paikallisten yhdistysten ja urheiluseurojen sekä Taloudellisen tiedotustoimiston ja Teknologiateollisuus ry:n kanssa.

Yksi prosentti lisärakennuksen rakennuskustannuksista käytettiin taidehankintoihin. Sisätilojen useiden teosten lisäksi pihalla on Olli Salon graniittinen veistossarja Purukumin kolme hetkeä vuodelta 2000. Klassisia antiikin torsoja etäisesti muistuttavien kivipaasien mallina olleet kolme purukumia on ikuistettu pronssireliefiin pääoven viereen.

Pukinmäen kirjaston kokoelmassa on kirjojen lisäksi lehtiä, levyjä, pelejä ja sähköisiä aineistoja. Kirjasto järjestää monipuolista ohjelmaa satutunneista peli-iltoihin ja kirjailijavierailuista maahanmuuttajien kielikahviloihin. Sieltä lainataan myös kävelysauvoja, luistimia, suksia ja lumikenkiä. Aulassa on Niina Ternon sympaattinen pronssinen lammasveistos Kevät vuodelta 1983 sekä säveltäjä Erkki Melartinin kodista siirretty kirjastonurkkaus. Melartinin flyygeli on koulun salissa.

Kirjaston ilmoitustaululla näkyy pukinmäkeläisten aktiivisuus kaikenlaisessa yhdistystoiminnassa. Näitä ovat mm. urheiluseurat, Martat, MLL, partio, eri poliittisten puolueiden paikallisyhdistykset sekä Pukinmäki-seura, joka perustettiin koulun parakissa 1978.

17 – Karhusuontie kauppakatuna

Suurten automarkettien yleistymiseen saakka erilaisia kauppoja ja muita liikkeitä löytyi pitkin kyliä huomattavasti enemmän kuin nykyään. Esimerkiksi Karhusuontien varressa oli vielä sotien jälkeen neljä eri sekatavarakauppaa, mm. nro 14–16:ssa Reijosen kauppa Terijoelta siirretyssä huvilassa (sittemmin Paavilainen). Vuosina 1936–1993 toimi nykyisen Pukinmäenkaaren kulmassa paikkakunnan toinen Elanto.

Urheilutiellä (nyk. Kisatie) oli Arttur Janssonin liima- ja pesuainetehdas. Sivummalla Jokitiellä Konstantin Korsoffin maahantuontiliike, jonka valikoimassa oli mm. venäläisiä polkupyöriä ja leluja.

Ennen sotia Karhusuonkujan kulmassa toimi Budjanskin karamellitehdas, jossa työskenteli vielä vuonna 1934 neljä karamellileipuria. Myöhemmin samassa talossa oli nukketehdas ja sitten Amorin karamellitehdas. Pukinmäen postiasema aloitti 1927 nykyisen Eskolantien ja Karhusuontien risteyksessä, kunnes muutti nykyiselle Sunilantielle, ja sielläkin samassa rakennuksessa toimi kauppa vuosikymmeniä useiden eri omistajien nimillä.

 

16 – Pukinmäen vanha kansakoulu

Valmistui vaiheittain 1952–54, suunnittelija Erik Lindroos. Uudenaikainen koulutalo merkitsi valtavaa parannusta Pukinmäen kouluoloihin. Se sisälsi kahdeksan luokkahuonetta, ruokasalin, luonnontietoluokan, käsityöluokat sekä juhlasalin ollen aikanaan Pukinmäen suurikokoisin rakennus. Talon hinnaksi tuli 100 miljoonaa markkaa, joka vastaa nykyrahassa 3,15 miljoonaa euroa. Huoliteltu opettajien sisäänkäynti pergoloineen kertoo sivistyksen arvostuksesta. Huomaa myös julkisivun ikkunoiden erkkerit kuin kantakaupungin asuinkerrostaloissa.

      Vaikka oppilaita oli 240, Pukinmäessä ei aluksi tarvittu vuorolukua ainoana kansakouluna koko Helsingissä. Myöhemmin kyllä turvauduttiin vuorolukuun ja parakkeihinkin. Myös kirjastoa ja neuvolaa oli alun perin suunniteltu samaan rakennukseen, mutta niistä luovuttiin. Peruskoulujärjestelmään siirryttiin 1977 ja ala-asteen koulu sulautui uuteen koulutaloon urheilupuiston laidalle 2010. Nyt rakennus on peruskoulua korvaavana kristillisenä kouluna, jonka yhteydessä toimii myös kristillinen musiikkikoulu.

15 – Seurakallio

Vuonna 1927 perustettu työväen urheiluseura Kiri osti tuhatkunta neliötä maata Närepuistosta ns. Weisteen mäeltä ja rakensi sinne tanssilavan. Kun seura lakkautettiin kommunistisena 1932, lavakin takavarikoitiin, purettiin ja puutavara myytiin. Sotien jälkeen Kiri yritti periä omaisuuttaan takaisin tuloksetta. Sen sijaan Malmin kommunistiset työväenjärjestöt rakensivat nyt Seurakalliolle tanssilavan, jossa järjestettiin tansseja muutaman vuoden ajan.

Lava oli komea ja siinä oli näyttämökin, jonka huoltorakennuksen perustukset näkyvät maastossa ja sähköjohdon eristeet eräässä männyssä. Seurakallio oli aikanaan radanvarren tanssipaikkojen ykkönen kilpaillen etenkin Mosan lavan kanssa.

14 – Närepuisto

Kuvalinkki

Helsingin maalinnoituksen tukikohta XII vuosilta 1915–17 ulottui Pukinmäestä Tapaninvainion Kapteenskanmäkeen. Jalkaväkiasemat konekivääripesäkkeineen ovat jokilaakson itäreunan kukkuloilla ja niitä tukeva tykkipatteri laaksossa nykyisen Mikael Soinisen tien varrella. Suurin osa varustuksista on hävinnyt, mutta mm. Närepuistossa on näkyvillä maahan kaivettua taisteluhautaa sekä kallion alapuolella kivetty yhdystie. Tukikohdan tehtävänä on ollut yhdessä vastarannan tukikohtien XV ja XVI estää saksalaisten eteneminen pohjoisesta joen vartta etelään.

Vastaava ajatus oli mielessä jatkosodan aikana, kun Helsingin selustan suojaksi tänne tuotiin ikämiehistä ja pojista muodostettu suojaosasto siltä varalta, että Neuvostoliitto tekisi yllättäen maahanlaskun Haltialan–Pakkalan peltoaukeille. Helsingin suurpommitusten aikaan helmikuussa 1944 muutama pommi harhautui myös Pukinmäkeen. Yksi iso pommikuoppa oli pitkään Pukinmäenkaaren luoteismutkan talojen vaiheilla pellolla.

Viime jääkauden muovaamat avoimet silokalliot nousivat esiin merestä luotoina noin 8 000 vuotta sitten. Nyt ne tarjoavat oivan pulkkamäen sekä laajan näköalan Vantaanjoen laaksoon. Entisen merenlahden täyttää jäätikköjokien kuljettama savipatja, paksuimmillaan 30 metriä. Yli puolen vuosituhannen maanviljelysperinteitä jatkaa Helsingin kaupunki, ensin itse ja sodan jälkeen vuokraamalla peltoa viljelyskäyttöön sekä pienpalstoiksi Pukinmäki-seuran kautta.

Maisemaa halkomaan valmistui 1929 suurjännitejohto osana Imatralta Turkuun ulottuvaa maamme ensimmäistä sähköverkon runkolinjaa. Se on lähes kokonaan uusittu 2010-luvulla ja jännite nostettu samalla 400 kilovolttiin.

Ulkoilureitit ja hiihtoladut jatkuvat Närepuistosta etelään Vanhaankaupunkiin ja pohjoiseen Keskuspuiston kautta aina Nuuksion erämaihin saakka. Lustokujan itäpuolella on koko Pukinmäen korkein maastonkohta, yli 34 m nykyisen merenpinnan yläpuolella. Närepuiston rehevät sekametsät ovat linnustollisesti arvokkaita: lajistoa mm. sepelkyyhky, leppälintu, mustapääkerttu, kuusitiainen, puukiipijä, tikli, hemppo sekä runsaat rastaiden yhdyskunnat. Avoimilla reunoilla viihtyvät mm. keltasirkku, pensaskerttu ja ruokokerttunen.

 

Tietolaatikko: Helsingin maalinnoitus

Venäjä menetti Japanin-sodassa ensin Tyynenmeren laivastonsa 1904 ja sitten myös Itämeren laivastonsa 1905. Niinpä keisari Nikolai II päätti rakennuttaa pääkaupunkinsa Pietarin suojaksi laajan linnoitusjärjestelmän aina Ahvenenmaata ja Hiidenmaata myöten. Pääpuolustuslinja oli Helsingin, Porkkalan ja Tallinnan edustalla. Saaret linnoitettiin ja varustettiin tykeillä. Saksan uhan kasvaessa ja maailmansodan puhjettua Euroopassa 1914 venäläiset alkoivat linnoittaa myös maalla – Yhdysvaltojen myöntämän suuren rahalainan turvin.

Helsingin maalinnoituksen tarkoituksena oli Viaporin sekä Kruunuvuorenselän sotasataman suojaaminen. Varustukset ulottuvat yhtenäisenä kaarena Vuosaaresta Westendiin. Ne suunniteltiin aikansa uusimpien linnoitusoppien mukaan. Monin paikoin käytettiin materiaalina teräsbetonia, joka oli sekin uutta. Suojahuoneissa oli syvennykset ikoneille, yhdyskäytävissä käymälät ja kaikki asemat oli hyvin viemäröity tulvimisen estämiseksi. Joukkojen ja raskaan tykistön siirtämistä varten tehtiin tykkitiet, jotka ovat monin paikoin edelleen jäljellä käyttökelpoisina.

Linnoitustöissä oli Helsingin seudulla enimmillään 15 000 henkeä: pääkaupunkiseudun asukkaita viiden markan päiväpalkalla sekä venäläisten Kaukoidästä tuomia maaorjia ja sotavankeja: mongoleja, tataareja, kirgiisejä ym., joita kutsuttiin yleisesti ”kiinalaisiksi”. Nämä asuivat maakuopissa ja olivat paikkakuntalaisten kannalta muutenkin hyvin eksoottista väkeä. Monet upseerit puolestaan majoittuivat yksityisissä huviloissa, joiden omistajat lähtivät evakkoon. Itse keisari tarkasti töiden etenemisen vierailullaan 1915. Koko maassa linnoitustöissä oli loppuvaiheessa yli 100 000 henkeä. Kun työt loppuivat vallankumouksiin 1917, nämä jäivät työttömiksi.

Maalinnoituksella taisteltiin ainoan kerran 11–13.4.1918 Suomen sisällissodan aikana, kun Hangossa maihin nousseet saksalaiset etenivät punaisten hallussa olleeseen Helsinkiin lännestä ja pohjoisesta. Sodan jälkeen linnoituslaitteet jäivät rappeutumaan. Joitakin luolia kunnostettiin puolustusvoimien käyttöön seuraavassa sodassa, osa on edelleen varastoina ja väestönsuojina.

      (Maalinnoitus)

       (Merilinnoitus)

 

Tietolaatikko: Vantaanjoki

Uudenmaan pisin joki saa alkunsa Hausjärveltä ja laskee Itämereen 99 km:n päässä Helsingin Vanhassakaupungissa. Sen valuma-alueella asuu yli miljoona henkeä. Vantaa-nimen antoivat kenties muinaiset hämäläiset eränkävijät etelänretkillään käyttämälleen reitille. Viikinkiajan ja ristiretkien jälkeen vakiintui ruotsinkielinen asutus rannikon savimaille. Hälsinglandista tulleet uudisasukkaat nimesivät joen Helsingeåksi ja sen kosken Helsingforsiksi. Vuosisatojen mittaan vesistöä ovat hallinneet vuorollaan Ruotsin kruunu, Padisen luostari, katolinen kirkko ja Helsingin kuninkaankartano – viime aikoina alueen kunnat.

Vuonna 1889 Tapaninkylän kartanon omistaja Emil von Schantz hankki joelle höyrysluupin ”Liana”. Se hoiti aikataulunmukaista matkustajaliikennettä Vanhastakaupungista Haltialaan. Nykyisen Käskynhaltijantien/Pukinmäenkaaren paikkeille rakennettiin ensimmäinen maantiesilta vuonna 1915. Noin 15 m yläjuoksulle päin ”Ryssänsillasta” rakennettiin toinen kapeampi tukkisilta, joka suojasi varsinaista siltaa keväisen jäänlähdön vaurioilta. Nykyinen silta korvasi nämä 1960.

Vantaanjoki perattiin koko pituudeltaan 1890-luvulla tukinuiton mahdollistamiseksi kasvavan Helsingin tarpeisiin. Parhaimmillaan 1934 joessa uitettiin 68 000 tukkia. Uitto jatkui aina 1950-luvun lopulle saakka. Jokea myös käytettiin yhä enenevästi myös ruukkien, sahojen ja myllyjen energianlähteenä sekä juomaveden ja jään ottoon. Koko yläjuoksua käytettiin samalla myös viemärinä. Lopulta likaantuminen alkoi olla niin ilmeistä, että Keski-Uudenmaan kunnat rakensivat yhdessä meriviemärin vuonna 1979. Nykyään jokivarsi muodostaa tärkeän virkistysalueen Helsingin keskeisenä ”vihersormena”. Yhtenäinen ulkoilutie- ja latuverkosto ulottuu Paloheinään ja edelleen aina Nuuksion kansallispuistoon saakka.

Jokivarren luonto on runsaslajinen ekologinen käytävä peltovaltaisessa ympäristössä. Vantaanjoen vesistöalueella onkin useita suojelualueita ja -kohteita. Vaelluskalat ovat palanneet jokeen sen jälkeen, kun useita padottuja koskia palautettiin ennalleen vuosina 1997–98. Tällä vuosituhannella on ehdoteltu kansallisen kaupunkipuiston ulottamista ulkomereltä Vantaanjoen kautta Haltialaan. Vuonna 2012 Suomi muodosti Vantaanjoen pääuomaan Natura 2000 -alueen Euroopan suurimman kahden miljoonan yksilön vuollejokisimpukan esiintymän suojelemiseksi. Myös luontodirektiivin suojaama leikkisä saukko viihtyy Vantaanjoessa.

     

       (Vantaanjoen ja Helsingin seudun vesiensuojeluyhdistys)

      (Jäännostoa Vantaanjoesta)

      (Vuollejokisimpukka)

13 – Huvilayhdyskunta

Vuonna 1907 vapaaherrat Hjalmar ja Willy von Bonsdorff ystävineen perustivat osakeyhtiö Boxbacka Ab:n, joka hankki omistukseensa 557 hehtaaria maata tarkoituksenaan huvilakaupungin perustaminen Pukinmäkeen. Helsingin kasvaessa uusi keskiluokka kaipasi asumaväljyyttä ja kaupungin ympärille syntyi useita puutarhaesikaupunkeja junaratojen varsille. Täällä ideana oli myydä radan pohjoispuolelta suuria tontteja ruotsinkieliselle herrasväelle ja eteläpuolelta pienempiä tontteja suomenkieliselle työväestölle.

Boxbackan asemakaavan piirsi yhtiön osakas, arkkitehti Birger Brunila sisältäen mm. raatihuoneen, kauppatorin ja tenniskenttiä. Näitä ei kuitenkaan rakennettu, ja tontitkin lohkottiin kunkin ostajan toiveen mukaisesti. Samalla Brunila suunnitteli Pukinmäkeen ainakin 17 yksilöllistä huvilaa ja lisäksi tyyppitaloja. Yhdyskunta toteutti tiet lankongeineen ja valoineen sekä istutti 2 000 puuta. Vuonna 1914 asutusta oli jo 133 huvilassa. Kymmenessä vuodessa palstoituksen alkamisesta Pukinmäen asukasluku oli viisinkertaistunut 2 500 henkeen.

Vuodesta 1915 alkaen venäläisten linnoitustyöt alkoivat häiritä oloja ja yhtiön toiminta hiipui. Vuonna 1917 Helsingin kaupunki lunasti loput myymättömät osakkeet valmistautuessaan tuleviin aluelaajennuksiin. 1920-luvulla yhdyskunta muuttui yhä enenevästi suomenkieliseksi ja sen asioita ajamaan perustettiin 1921 Pukinmäen Suomalaiset -yhdistys.

Vanhaa miljöötä on edelleen paikoin säilynyt, vaikka paljon on täydennettykin ja rakennuksia purettu uusien tieltä. Yhtenä Pukinmäen vanhimmista rakennuksista on Lustokuja 8:n materiaali perimätiedon mukaan siirretty Aleksanterinkadulta jo 1800-luvulla.

12 – Weisteen tehdas

Kansakoulunopettaja Kalle Aimo Weiste (1881–1963) vaihtoi uraa vuonna 1924 ja alkoi valmistaa joulukoristeita kotonaan Helsingissä. Kauppa kävi ja kaksi vuotta myöhemmin Weiste muutti perheensä ja yrityksensä kanssa Pukinmäkeen, josta oli hankkinut maata tehtaan rakentamista varten. Tuotteita suunnitteli mm. Weisteen sisar Viivia Weiste, joka oli Heinolan opettajaseminaarin piirustuksen ja käsitöiden opettaja. Ensimmäinen vaatimaton tehdasrakennus valmistui 1931, nykyinen suuri tiilinen 1938 sekä siihen laajennukset 1959 ja -79. Sisäpihan punakattoinen puutalo on suojeltu.

Sota-aikana yritys valmisti kunniamerkkinauhoja. Ulkomaanvienti alkoi 1945 heti olojen vakiinnuttua Euroopassa. Kalle Weiste sai teollisuusneuvoksen arvonimen 1952. Hänen poikansa Aarre Weisteen (1920–2001) johdolla yritys suuntautui yhä enemmän kansainvälisille markkinoille. Weiste on perheyritys nyt jo kolmannessa sukupolvessa, Pohjoismaiden viimeinen joulukoristevalmistaja ja Euroopankin vanhimpia. Tuotannosta menee vientiin 80 prosenttia. Sukua asuu edelleen runsaasti tehtaan ympäristössä.

     

11 – Sinivuori

Mäen nimenä oli Paroninmäki, kunnes Soinisen koulun oppilaat nimesivät sen 1900-luvun alkupuolella Sinivuoreksi. Jääkauden kauniisti silottelemat kalliot yltävät vain 19 metriä laakson savipatjan yläpuolelle, mutta pohjoisrinne on sen verran jyrkkä, että siellä voitiin harrastaa mäkihyppyä. Jo ennen sotia rakennettiin talkoilla puinen ylämäki. Liian korkealle ei saanut lentää, sillä erään männyn oksa ulottui alamäen yli. Myöhemmin ilman ylämäkeä luonnonmäkenä, jonka K-piste lienee ollut 13 metriä. ”Puksun norski” oli käytössä vielä ainakin 1960-luvun alkupuolella, jolloin hyppäämässä kävivät mm. Weisteen pojat oikeine mäkisuksineen. Pieksupolulla oli toinen, pienempi hyppyri.

Jousiammuntaseura Sagittarius järjesti 1950-luvulla Sinivuoren eteläpäässä maastoammuntaa sunnuntaiaamupäivisin Kurt ja Käte Nyqvistin tontilla. Partiolippukunta Sinivuoren Tytöt perustettiin 1951, nyttemmin siirtynyt Malmille.