Kotikaupunkipolku

19 – Pukinmäen liikuntapuisto

Helsingin maalaiskunnan ensimmäinen varsinainen urheilukenttä rakennettiin kunnan toimesta 1931–33 peltoaukealle nykyisten pallokenttien vaiheille. Kenttä oli ympäröity lauta-aidalla ja koivuilla. Sen käyttäjiä olivat radanvarren asutuskeskusten Malmin, Pukinmäen ja Oulunkylän nuoret, joukossa mm. Tapio Rautavaara. Kenttä paransi merkittävästi Pukinmäen urheiluseurojen harjoitteluoloja, sillä aikaisemmin ne olivat järjestäneet harjoituksensa yleisillä hiekkateillä. Ponnistajat (1924) ja Kiri (1927) sekä myöhemmin Veto (1947) ja Viipurista sodan aikana evakuoitu jalkapalloseura PK-35, jonka edustusjoukkue pelasi täällä mestaruussarjan kotiottelunsa vuoteen 2008 saakka. Ensimmäinen urheiluseura oli kuitenkin Naisvoimistelijat (1921).

Sotien jälkeen Kiri ja Veto huolehtivat talvisin kentän jäädyttämisestä ja järjestivät suosittuja rusettiluisteluja äänilevyjen säestämänä.

Uusi yleisurheilukenttä rakennettiin vanhan kentän pohjoispuolelle 1990. Vanhan kentän paikalla on nyt pienempiä kenttiä. Lajivalikoimaan kuuluvat jalkapallo, yleisurheilu, tennis, luistelu, jääkiekko ja kaukalopallo. Puiston yleisöennätys 3 735 katsojaa on vuodelta 1998 PK-35:n kotiottelusta HJK:ta vastaan. Kenttien lisäksi löytyy liikuntaleikkipaikka koulun vierestä sekä lähiliikuntapaikka uusine parkour-telineineen. Kokonaisuuden täydentää ”country club” puiston pohjoispuolella. Sen viereen on ehdotettu lisärakentamista kerros- ja pientaloina. Pukinmäenkaaren varressa on suojana täyttömaakumpareet. Katuojassa kasvaa runsaasti uhanalaista ojatädykettä.

 

  Havainnekuva

 Historiaa     

     

 

30 – Mantshurian jalopähkinä (Lisäkohteet)

Puun taimi on tuotu Terijoelta 1930-luvulla ja puu suojeltu tontin omistajien toiveesta kaivon suojelemiseksi katurakentamiselta.

Entisessä Joutsimäen huonekalutehtaassa Fanny Niemelällä oli 1934 alkaen alusvaatetehdas, jonka myymälä oli Bulevardilla. Hänen puolisollaan Frans Jaakko Niemelällä puolestaan oli samassa talossa maali- ja liimatehdas. Sotien jälkeen jatkoi Veikko ”Vekarias” Niemelä teknokemiallista toimintaa tuotteina mm. pesuaine Taikatippa, kessuesanssi Hinkuhaiku ja lutikanmyrkky Siitsait. Toiminta loppui olojen parannuttua ja säännöstelyn loputtua. Niemelä perustikin vuonna 1957 tanssikoulun, jossa kilpatanssijatkin kävivät harjoittelemassa.

Vuonna 2013 perikunta halusi myydä tontin rakennusliikkeelle, mikä edellyttäisi jalopähkinän suojelupäätöksen purkua. Asiasta käytiin periaatekeskustelua keväällä 2014, mutta ympäristölautakunta piti suojelun voimassa.    

24 – Vanha asema

Boxbackan seisake korotettiin asemaksi ja sai asemarakennuksen vuonna 1910. Sen ympärillä oli rautatien merkitystä korostava asemapuisto ja vieressä Rautatiekirjakaupan kioski, nykyisen R-kioskin edeltäjä. Kielikiistojen ollessa kuumimmillaan maassamme Pukinmäen Suomalaiset -yhdistys esitti vuonna 1923 aseman suomenkieliseksi nimeksi Pukinmäkeä, mutta VR:n suunnitellessa koko aseman lakkauttamista asia ei edennyt. Niinpä yhdistys maalasi oman peltisen Pukinmäki-kyltin ja pystytti sen aseman lähelle. Vuonna 1925 kaksikielinen nimi virallistettiin ja vuonna 1959 ruotsinkielinen muoto muutettiin Bocksbackaksi.

Uusi hirsinen ja tiilikattoinen, 156-neliöinen asemarakennus valmistui 1932 ja VR:n tyyppipiirustusten mukaisena, ne oli laatinut Thure Hellström. Pistoraide kartanon puolelle rakennettiin palvelemaan rahtiliikennettä, erityisesti lämmityshalkojen vastaanottamista. Vielä 1960-luvulla asemalta myytiin 900 matkalippua päivittäin. Asema poistui käytöstä 1982 ja kolmen tulipalon rasittamana purettiin 2010. Hirret kuitenkin varastoitiin ja luvattiin säilyttää. Sokkelikivet ovat hyvässä tallessa lähimmässä ojassa.

Helsingin Opiskelija-asuntosäätiön viiden talon asuntola liikehuoneistoineen valmistui vanhan aseman viereen 1989, peruskorjattu ja julkisivut kunnostettu 2012.

7 – Aurinkolabyrintti

Säveltäjänpuiston keskipisteenä on taidekilpailun suurella suosiolla voittanut Lauri Astalan ympäristötaideteos vuodelta 1999. Kahdeksasta eri graniittilajista muodostuvan labyrintin halkaisija on 20 metriä, keskellä aurinkokello lukuohjeineen. Taideteos on kuin seikkailukertomus, jossa oikean reitin löytäjää odottaa arvokas palkinto: tieto ajasta. Massiivinen kivikehä toimii samaan aikaan leikkipaikkana, oleskelutilana ja maamerkkinä ja kestää kovaakin käyttöä.

      Vuoden 1965 asemakaavassa Säveltäjänpuiston paikalla oli viiden tien risteys. Madetojanpolku noudattaa ensimmäisen maailmansodan aikaisen tykkitien linjaa.
 

Tietolaatikko: Erkki Melartin

Erkki Melartin (1875–1937) oli säveltäjä, opettaja, hallintomies, taidemaalari ja aforistikko. Hän syntyi Käkisalmella Karjalan kannaksella ja opiskeli Helsingin musiikkiopistossa, nykyisessä Sibelius-Akatemiassa, jonka rehtoriksi hänet kutsuttiin 1911. Melartinin neljännesvuosisadan mittaisella johtajakaudella opisto kehittyi nykyisenlaiseksi korkeakoulutasoiseksi konservatorioksi. Melartin kuitenkin tunnetaan ennen muuta tuotteliaana säveltäjänä, jonka tuotanto ulottuu sinfonioista kamarimusiikkiin ja lauluteoksiin, oopperoista lastenlauluihin ja jopa iskelmiin, joita hän teki salanimellä ”Eero Mela” ystävälleen ja myös Pukinmäessä asuvalle oopperalaulajalle Ture Aralle. Melartinin näytelmämusiikeista tunnetuin lienee Prinsessa Ruususen juhlamarssi.

Melartin hankki vuonna 1912 palstan Pukinmäen Erottajantieltä (nykyinen Erkki Melartinin tie) ja rakennutti huvilan 1913. Muistolaatta on kivessä Säveltäjänpolun ja Maasalonpolun risteyksessä. Pukinmäen nimistössä paljon muitakin musiikkiaiheita mukaanlukien säveltäjät Armas Maasalo ja Leevi Madetoja, jotka eivät kuitenkaan asuneet alueella.

     

Tietolaatikko: Kuuluisia pukinmäkeläisiä

Pukinmäessä ovat aikojen saatossa asuneet ja vaikuttaneet muiden muassa kenraali Alexander Golowin, säveltäjä Erkki Melartin, kirjailija Ester Hällström (myöh. Ståhlberg), laulaja Ture Ara, ministeri Kalle Jutila (jonka huvila Säveltie 2:ssa purettiin 1980 ja paperit levisivät ympäri mäkeä – jäljellä edelleen kiviaita ja maakellari), koulumies Arvo M. Soininen, runoilija Aale Tynni, kuumailmapalloilija Veikko Kaseva, teollisuusneuvos Kalle Weiste, professori Aarne Laitakari, von Bonsdorffin veljekset sekä viime vuosista alkaen kuvataiteilija Kimmo Pälikkö, jonka Helsinki-aiheisia töitä on esitelty näyttelyissä jo puoli vuosisataa ja niistä on painettu kymmeniä miljoonia postikortteja.

     

25 – Pukinmäen kartano

Varhaisin maininta Pukinmäestä on vuodelta 1435, jolloin Nisse Pederson af Boxbacka sai rälssioikeuden Ruotsin valtaneuvostolta palkkiona sotapalveluksesta unionikiistojen aikaan. Myöhemmin Bockin nimellä aatelisarvo periytyi vuoteen 1710 saakka, jolloin köyhtynyt kartano joutui Helsingin meritullintarkastajan ja liikemiehen Peter Wetterin haltuun samaan tapaan kuin Herttoniemen kartano hieman aiemmin. Seuraava omistaja oli edellisen poika Abraham Wetter, Helsingin pormestari, joka ei myöskään asunut itse Pukinmäessä.

Omistajat vaihtuivat ja välillä Boxbacka kuului Oulunkylän kartanoonkin, kunnes 1875 sen osti malmilainen ratsutilallinen Konstantin Bergström. Hän rakennutti nykyisen päärakennuksen englantilaistyylisine maisemapuutarhoineen. Jäljellä on enää suorakaiteen muotoinen piha-alue vanhoine siperianlehtikuusineen ja syreeneineen. VPK:n kalustovajana palvellut talousrakennus 1800-luvun alusta on Pukinmäen vanhin rakennus. Säilynyt kokonaisuus on harvinainen Helsingissä ja tietenkin visusti suojeltu.

Boxbackan kartano liitettiin takaisin Sonabyn maihin von Bonsdorffien toimesta 1900-luvun alussa. He aloittivat huvilapalstojen myymisen 1907 ja ratkaisevana askeleena möivät 1917 yhtiön jäljellä olevat maat 407 hehtaaria Helsingin kaupungille. Boxbackaan sijoitettiin kaupungin metsänvartijan ja puutarhurin asunnot, mutta pidemmän tähtäimen suunnitelmana oli kaupunkirakentamisen ulottaminen radan varteen.

Nyt kartanoa hallinnoi Pukinmäki-seura. Eteläpäädyssä toimii 12 lapsen ryhmäperhepäiväkoti Kartano. Muita tiloja vuokrataan kokous- ja juhlakäyttöön. Talo on peruskorjattu ja puutarha kunnostettu vuonna 2000. 

21 – VPK-talo

Omatoimisen palokunnan syntyyn vaikuttivat puisen huvilayhdyskunnan kasvu sekä myös pääradan höyryvetureiden antamat kipinät. VPK on samalla Pukinmäen ensimmäinen ja vanhin yhdistys, rekisteröity ruotsinkielisenä 1916. Toiminta alkoi itsenäisenä 1912 ja jo sitä ennen Malmin VPK:n osastona. Ensimmäinen kalustosuoja oli Pukinmäen kartanolla. Palokunnantalo rakennettiin 1927 vaatimattomana, laajennettiin viime sotien jälkeen nykyiselleen.

Varainkeruuta varten VPK:lla oli kallion juurella oma tanssilavakin, josta tuli kylän keskeisin juhlapaikka. Myös suojeluskunta ja lotat järjestivät VPK-talolla tilaisuuksia ja pitivät myös ampumaharjoituksia kalliota vasten. Helsingin maalaiskunta alkoi tukea vapaapalokuntia vasta 1929 varaamalla 7 500 markkaa palosuojelutyöhön ja VPK-yhdistysten avustuksiin. Kun ammattipalokuntaa ei ollut, niin kunnan palotoimi oli yksinomaan vapaaehtoisten varassa aina 1960-luvulle saakka.

Nykyisin Pukinmäen VPK on vireä sopimuspalokunta Helsingin pelastuslaitoksen apuna. Sen hälytysosasto voitti sopimuspalokuntien toimintakilpailun Helsinki-maljan 2012 palokunnan viettäessä satavuotisjuhlavuottaan. Nuoriso-osasto ja naisosasto on perustettu uudelleen turvaten palokunnan tulevaisuutta. Pääkalustona on sammutusauto tunnuksella HS541. Vuosittain pidetään itsenäisyyspäivän lipunnosto täällä klo 9.

Kallion pohjoisreunalla on näkyvissä ensimmäisen maailmansodan Helsingin maalinnoitukseen liittyvää taisteluhautaa (ks. tietolaatikko). Jatkosodan pommitusten aikana se toimi sirpalesuojana. Kallion laella on betonisokkeli ajalta ennen vuotta 1932, mutta käyttötarkoitusta ei tiedetä.

Eskolankujan toisella puolella on yhden radanvarren monista kauppapuutarhoista vesitorni, nyttemmin muutettu asunnoksi.

      Historiaa

1 – Pukinmäenaukio

Suojaisan aukion muodostavat 1982 valmistunut VR:n asemarakennus sekä 1985 valmistuneet terveysasema ja toimistotorni. Lipunmyynti asemalla lopetettiin 2000 ja siihen sijoittui ravintola. Aseman alikulussa on Pukinmäen peruskoulun ja Helsingin uuden yhteiskoulun oppilaiden seinämaalaus vuodelta 2012. Sen toteutusta koordinoi Vireä Pukinmäki-hanke, joka järjesti mm. turvallisuuskävelyitä ja perusti kaupunginosan internet-sivut. Terveysasema muutti Malmille 2006, mutta jäljellä ovat vielä hammashoitola sekä kotiterveydenhoidon tukikohta. Alakerrassa NMKY:n nuorisotalo bänditiloineen ja mopohalleineen. Säterintien puolelle saatiin 1980-luvulla taksitolppa pukinmäkeläisen aktiivisuuden tuloksena.

 

Tietolaatikko: Pukinmäen palveluita ennen ja nyt

Pukinmäen ostarilla ovat vuosien saatossa toimineet mm. apteekki, posti, radio- ja tv-liike, Foto Mannelin, Helsingin Osuuskauppa, K-kauppa, eri ravintolat sekä Osuuspankki. Vastapäätä oli Yhdyspankki, nyt kukkakauppana. Rautakirja toimi alkujaan vanhalla asemalla, sen perinteitä jatkaa R-kioski. Elanto aloitti 1920-luvulla ja ehti toimia vielä terveyskeskuksen talossa, nyttemmin Alepana entisen Aleksi 13:n paikalla. Naapuruston taloissa on ollut erilaisia toimistoja, partureita ja kampaamoja. Lähes joka korttelissa oli aikoinaan oma siirtomaatavarakauppa. Eskolantiellä toimi Kaino Passin kampaamo, jolla oli isompi liike keskustassa ja joka esitteli lehdissä uudet tyylit helsinkiläisille, edelleen iso tammi portin pielessä.

Asemalta vedettiin Weisteen tavarakuljetuksia varten pistoraide, jota käytti myös halkoliike. Muuta pienteollisuutta olivat Öhmanin konepaja, Kotilämpö ja sen paikalla aiemmin Rautatyö, joka on nyt Rocla, ynnä muita. Savelassa toimi Kiilakarin salkkuvalmistamo.

9 – Sunilanpuisto

Kuvalinkki

Vanhalla kartanonmäellä on jäljellä puisto sekä lampi, jota on arveltu lähdepohjaiseksi. Toisen tulkinnan mukaan se saa vetensä kallion lakialueelta sadevalumana paksun maakerroksen hidastamana. Painanne on ehjäpohjainen ja lasku-uomaton, joten lampi säilyy kuivienkin kausien yli. Alueelta on useita lepakkohavaintoja, mutta tarkempaa lajimääritystä ei ole tehty.

Varhaisin säilynyt maininta Sonabyn kylästä on vuodelta 1417, jolloin sen asukas Gudmund toimi pitäjän käräjillä lautamiehenä. Seuraavalla vuosisadalla kylä siirtyi itään päin Hämeentien varteen nykyiselle Ala-Malmille. Jäljelle jäi suurin tila Sonaby, jonka omisti 1610-luvulla Helsingin pormestari Kasper Reiher. Myöhemmin Sonaby oli ratsutilana, mutta vielä 1700-luvulla elämä oli varsin vaatimatonta. Tilan osti 1840 vapaaherra, valtioneuvos Johan von Bonsdorff, joka rakennutti uuden päärakennuksen 1860-luvulla ja lammen ympärille englantilaistyylisen maisemapuiston tekosaarineen ja siltoineen. Vuodesta 1908 Sonabytä asui vapaaherra Wilhelm von Bonsdorff, jonka järjestämiä juhlia mm. kaupunginarkkitehti Birger Brunila on myöhemmin muistellut. Sonabyssä oli vuonna 1912 yksi Pukinmäen ensimmäisiä puhelimia numerolla Oulunkylä 23.

Kun Helsingin kaupunki osti Boxbackan huvilayhdyskunnan jäljellä olevat maat 1919, se sai mukana Sonabyn kartanon sekä mm. 40 lehmän navetan. Kunnallinen kansakoulu toimi 1942–52 mäen länsireunalla Björkåsenin huvilassa. Päärakennus purettiin 1971, sen etuoven portaat ovat edelleen näkyvissä yksityisellä tontilla. Puiston nykyasu on Harald Carstensin suunnittelema 1973, uudistettu 1990-luvulla. Päiväkoti valmistui 1988.

Mäen itä- ja etelärinteillä 1985–86 tiilestä käsin muuratut talot, suunnittelija Björn Krogius, jonka tunnetuin työ on Itäkeskuksen Stoa. Länsi- ja pohjoisrinteillä Pukinmäen ensimmäiset kerrostalot vuodelta 1966 kaupungin vuokra-asuntoja, julkisivukorjaukset 1994 kohensivat Pukinmäen ilmettä huomattavasti.

12 – Weisteen tehdas

Kansakoulunopettaja Kalle Aimo Weiste (1881–1963) vaihtoi uraa vuonna 1924 ja alkoi valmistaa joulukoristeita kotonaan Helsingissä. Kauppa kävi ja kaksi vuotta myöhemmin Weiste muutti perheensä ja yrityksensä kanssa Pukinmäkeen, josta oli hankkinut maata tehtaan rakentamista varten. Tuotteita suunnitteli mm. Weisteen sisar Viivia Weiste, joka oli Heinolan opettajaseminaarin piirustuksen ja käsitöiden opettaja. Ensimmäinen vaatimaton tehdasrakennus valmistui 1931, nykyinen suuri tiilinen 1938 sekä siihen laajennukset 1959 ja -79. Sisäpihan punakattoinen puutalo on suojeltu.

Sota-aikana yritys valmisti kunniamerkkinauhoja. Ulkomaanvienti alkoi 1945 heti olojen vakiinnuttua Euroopassa. Kalle Weiste sai teollisuusneuvoksen arvonimen 1952. Hänen poikansa Aarre Weisteen (1920–2001) johdolla yritys suuntautui yhä enemmän kansainvälisille markkinoille. Weiste on perheyritys nyt jo kolmannessa sukupolvessa, Pohjoismaiden viimeinen joulukoristevalmistaja ja Euroopankin vanhimpia. Tuotannosta menee vientiin 80 prosenttia. Sukua asuu edelleen runsaasti tehtaan ympäristössä.

     

14 – Närepuisto

Kuvalinkki

Helsingin maalinnoituksen tukikohta XII vuosilta 1915–17 ulottui Pukinmäestä Tapaninvainion Kapteenskanmäkeen. Jalkaväkiasemat konekivääripesäkkeineen ovat jokilaakson itäreunan kukkuloilla ja niitä tukeva tykkipatteri laaksossa nykyisen Mikael Soinisen tien varrella. Suurin osa varustuksista on hävinnyt, mutta mm. Närepuistossa on näkyvillä maahan kaivettua taisteluhautaa sekä kallion alapuolella kivetty yhdystie. Tukikohdan tehtävänä on ollut yhdessä vastarannan tukikohtien XV ja XVI estää saksalaisten eteneminen pohjoisesta joen vartta etelään.

Vastaava ajatus oli mielessä jatkosodan aikana, kun Helsingin selustan suojaksi tänne tuotiin ikämiehistä ja pojista muodostettu suojaosasto siltä varalta, että Neuvostoliitto tekisi yllättäen maahanlaskun Haltialan–Pakkalan peltoaukeille. Helsingin suurpommitusten aikaan helmikuussa 1944 muutama pommi harhautui myös Pukinmäkeen. Yksi iso pommikuoppa oli pitkään Pukinmäenkaaren luoteismutkan talojen vaiheilla pellolla.

Viime jääkauden muovaamat avoimet silokalliot nousivat esiin merestä luotoina noin 8 000 vuotta sitten. Nyt ne tarjoavat oivan pulkkamäen sekä laajan näköalan Vantaanjoen laaksoon. Entisen merenlahden täyttää jäätikköjokien kuljettama savipatja, paksuimmillaan 30 metriä. Yli puolen vuosituhannen maanviljelysperinteitä jatkaa Helsingin kaupunki, ensin itse ja sodan jälkeen vuokraamalla peltoa viljelyskäyttöön sekä pienpalstoiksi Pukinmäki-seuran kautta.

Maisemaa halkomaan valmistui 1929 suurjännitejohto osana Imatralta Turkuun ulottuvaa maamme ensimmäistä sähköverkon runkolinjaa. Se on lähes kokonaan uusittu 2010-luvulla ja jännite nostettu samalla 400 kilovolttiin.

Ulkoilureitit ja hiihtoladut jatkuvat Närepuistosta etelään Vanhaankaupunkiin ja pohjoiseen Keskuspuiston kautta aina Nuuksion erämaihin saakka. Lustokujan itäpuolella on koko Pukinmäen korkein maastonkohta, yli 34 m nykyisen merenpinnan yläpuolella. Närepuiston rehevät sekametsät ovat linnustollisesti arvokkaita: lajistoa mm. sepelkyyhky, leppälintu, mustapääkerttu, kuusitiainen, puukiipijä, tikli, hemppo sekä runsaat rastaiden yhdyskunnat. Avoimilla reunoilla viihtyvät mm. keltasirkku, pensaskerttu ja ruokokerttunen.

 

Tietolaatikko: Helsingin maalinnoitus

Venäjä menetti Japanin-sodassa ensin Tyynenmeren laivastonsa 1904 ja sitten myös Itämeren laivastonsa 1905. Niinpä keisari Nikolai II päätti rakennuttaa pääkaupunkinsa Pietarin suojaksi laajan linnoitusjärjestelmän aina Ahvenenmaata ja Hiidenmaata myöten. Pääpuolustuslinja oli Helsingin, Porkkalan ja Tallinnan edustalla. Saaret linnoitettiin ja varustettiin tykeillä. Saksan uhan kasvaessa ja maailmansodan puhjettua Euroopassa 1914 venäläiset alkoivat linnoittaa myös maalla – Yhdysvaltojen myöntämän suuren rahalainan turvin.

Helsingin maalinnoituksen tarkoituksena oli Viaporin sekä Kruunuvuorenselän sotasataman suojaaminen. Varustukset ulottuvat yhtenäisenä kaarena Vuosaaresta Westendiin. Ne suunniteltiin aikansa uusimpien linnoitusoppien mukaan. Monin paikoin käytettiin materiaalina teräsbetonia, joka oli sekin uutta. Suojahuoneissa oli syvennykset ikoneille, yhdyskäytävissä käymälät ja kaikki asemat oli hyvin viemäröity tulvimisen estämiseksi. Joukkojen ja raskaan tykistön siirtämistä varten tehtiin tykkitiet, jotka ovat monin paikoin edelleen jäljellä käyttökelpoisina.

Linnoitustöissä oli Helsingin seudulla enimmillään 15 000 henkeä: pääkaupunkiseudun asukkaita viiden markan päiväpalkalla sekä venäläisten Kaukoidästä tuomia maaorjia ja sotavankeja: mongoleja, tataareja, kirgiisejä ym., joita kutsuttiin yleisesti ”kiinalaisiksi”. Nämä asuivat maakuopissa ja olivat paikkakuntalaisten kannalta muutenkin hyvin eksoottista väkeä. Monet upseerit puolestaan majoittuivat yksityisissä huviloissa, joiden omistajat lähtivät evakkoon. Itse keisari tarkasti töiden etenemisen vierailullaan 1915. Koko maassa linnoitustöissä oli loppuvaiheessa yli 100 000 henkeä. Kun työt loppuivat vallankumouksiin 1917, nämä jäivät työttömiksi.

Maalinnoituksella taisteltiin ainoan kerran 11–13.4.1918 Suomen sisällissodan aikana, kun Hangossa maihin nousseet saksalaiset etenivät punaisten hallussa olleeseen Helsinkiin lännestä ja pohjoisesta. Sodan jälkeen linnoituslaitteet jäivät rappeutumaan. Joitakin luolia kunnostettiin puolustusvoimien käyttöön seuraavassa sodassa, osa on edelleen varastoina ja väestönsuojina.

      (Maalinnoitus)

       (Merilinnoitus)

 

Tietolaatikko: Vantaanjoki

Uudenmaan pisin joki saa alkunsa Hausjärveltä ja laskee Itämereen 99 km:n päässä Helsingin Vanhassakaupungissa. Sen valuma-alueella asuu yli miljoona henkeä. Vantaa-nimen antoivat kenties muinaiset hämäläiset eränkävijät etelänretkillään käyttämälleen reitille. Viikinkiajan ja ristiretkien jälkeen vakiintui ruotsinkielinen asutus rannikon savimaille. Hälsinglandista tulleet uudisasukkaat nimesivät joen Helsingeåksi ja sen kosken Helsingforsiksi. Vuosisatojen mittaan vesistöä ovat hallinneet vuorollaan Ruotsin kruunu, Padisen luostari, katolinen kirkko ja Helsingin kuninkaankartano – viime aikoina alueen kunnat.

Vuonna 1889 Tapaninkylän kartanon omistaja Emil von Schantz hankki joelle höyrysluupin ”Liana”. Se hoiti aikataulunmukaista matkustajaliikennettä Vanhastakaupungista Haltialaan. Nykyisen Käskynhaltijantien/Pukinmäenkaaren paikkeille rakennettiin ensimmäinen maantiesilta vuonna 1915. Noin 15 m yläjuoksulle päin ”Ryssänsillasta” rakennettiin toinen kapeampi tukkisilta, joka suojasi varsinaista siltaa keväisen jäänlähdön vaurioilta. Nykyinen silta korvasi nämä 1960.

Vantaanjoki perattiin koko pituudeltaan 1890-luvulla tukinuiton mahdollistamiseksi kasvavan Helsingin tarpeisiin. Parhaimmillaan 1934 joessa uitettiin 68 000 tukkia. Uitto jatkui aina 1950-luvun lopulle saakka. Jokea myös käytettiin yhä enenevästi myös ruukkien, sahojen ja myllyjen energianlähteenä sekä juomaveden ja jään ottoon. Koko yläjuoksua käytettiin samalla myös viemärinä. Lopulta likaantuminen alkoi olla niin ilmeistä, että Keski-Uudenmaan kunnat rakensivat yhdessä meriviemärin vuonna 1979. Nykyään jokivarsi muodostaa tärkeän virkistysalueen Helsingin keskeisenä ”vihersormena”. Yhtenäinen ulkoilutie- ja latuverkosto ulottuu Paloheinään ja edelleen aina Nuuksion kansallispuistoon saakka.

Jokivarren luonto on runsaslajinen ekologinen käytävä peltovaltaisessa ympäristössä. Vantaanjoen vesistöalueella onkin useita suojelualueita ja -kohteita. Vaelluskalat ovat palanneet jokeen sen jälkeen, kun useita padottuja koskia palautettiin ennalleen vuosina 1997–98. Tällä vuosituhannella on ehdoteltu kansallisen kaupunkipuiston ulottamista ulkomereltä Vantaanjoen kautta Haltialaan. Vuonna 2012 Suomi muodosti Vantaanjoen pääuomaan Natura 2000 -alueen Euroopan suurimman kahden miljoonan yksilön vuollejokisimpukan esiintymän suojelemiseksi. Myös luontodirektiivin suojaama leikkisä saukko viihtyy Vantaanjoessa.

     

       (Vantaanjoen ja Helsingin seudun vesiensuojeluyhdistys)

      (Jäännostoa Vantaanjoesta)

      (Vuollejokisimpukka)