Helsingin maalinnoituksen tukikohta XII vuosilta 1915–17 ulottui Pukinmäestä Tapaninvainion Kapteenskanmäkeen. Jalkaväkiasemat konekivääripesäkkeineen ovat jokilaakson itäreunan kukkuloilla ja niitä tukeva tykkipatteri laaksossa nykyisen Mikael Soinisen tien varrella. Suurin osa varustuksista on hävinnyt, mutta mm. Närepuistossa on näkyvillä maahan kaivettua taisteluhautaa sekä kallion alapuolella kivetty yhdystie. Tukikohdan tehtävänä on ollut yhdessä vastarannan tukikohtien XV ja XVI estää saksalaisten eteneminen pohjoisesta joen vartta etelään.
Vastaava ajatus oli mielessä jatkosodan aikana, kun Helsingin selustan suojaksi tänne tuotiin ikämiehistä ja pojista muodostettu suojaosasto siltä varalta, että Neuvostoliitto tekisi yllättäen maahanlaskun Haltialan–Pakkalan peltoaukeille. Helsingin suurpommitusten aikaan helmikuussa 1944 muutama pommi harhautui myös Pukinmäkeen. Yksi iso pommikuoppa oli pitkään Pukinmäenkaaren luoteismutkan talojen vaiheilla pellolla.
Viime jääkauden muovaamat avoimet silokalliot nousivat esiin merestä luotoina noin 8 000 vuotta sitten. Nyt ne tarjoavat oivan pulkkamäen sekä laajan näköalan Vantaanjoen laaksoon. Entisen merenlahden täyttää jäätikköjokien kuljettama savipatja, paksuimmillaan 30 metriä. Yli puolen vuosituhannen maanviljelysperinteitä jatkaa Helsingin kaupunki, ensin itse ja sodan jälkeen vuokraamalla peltoa viljelyskäyttöön sekä pienpalstoiksi Pukinmäki-seuran kautta.
Maisemaa halkomaan valmistui 1929 suurjännitejohto osana Imatralta Turkuun ulottuvaa maamme ensimmäistä sähköverkon runkolinjaa. Se on lähes kokonaan uusittu 2010-luvulla ja jännite nostettu samalla 400 kilovolttiin.
Ulkoilureitit ja hiihtoladut jatkuvat Närepuistosta etelään Vanhaankaupunkiin ja pohjoiseen Keskuspuiston kautta aina Nuuksion erämaihin saakka. Lustokujan itäpuolella on koko Pukinmäen korkein maastonkohta, yli 34 m nykyisen merenpinnan yläpuolella. Närepuiston rehevät sekametsät ovat linnustollisesti arvokkaita: lajistoa mm. sepelkyyhky, leppälintu, mustapääkerttu, kuusitiainen, puukiipijä, tikli, hemppo sekä runsaat rastaiden yhdyskunnat. Avoimilla reunoilla viihtyvät mm. keltasirkku, pensaskerttu ja ruokokerttunen.
Tietolaatikko: Helsingin maalinnoitus
Venäjä menetti Japanin-sodassa ensin Tyynenmeren laivastonsa 1904 ja sitten myös Itämeren laivastonsa 1905. Niinpä keisari Nikolai II päätti rakennuttaa pääkaupunkinsa Pietarin suojaksi laajan linnoitusjärjestelmän aina Ahvenenmaata ja Hiidenmaata myöten. Pääpuolustuslinja oli Helsingin, Porkkalan ja Tallinnan edustalla. Saaret linnoitettiin ja varustettiin tykeillä. Saksan uhan kasvaessa ja maailmansodan puhjettua Euroopassa 1914 venäläiset alkoivat linnoittaa myös maalla – Yhdysvaltojen myöntämän suuren rahalainan turvin.
Helsingin maalinnoituksen tarkoituksena oli Viaporin sekä Kruunuvuorenselän sotasataman suojaaminen. Varustukset ulottuvat yhtenäisenä kaarena Vuosaaresta Westendiin. Ne suunniteltiin aikansa uusimpien linnoitusoppien mukaan. Monin paikoin käytettiin materiaalina teräsbetonia, joka oli sekin uutta. Suojahuoneissa oli syvennykset ikoneille, yhdyskäytävissä käymälät ja kaikki asemat oli hyvin viemäröity tulvimisen estämiseksi. Joukkojen ja raskaan tykistön siirtämistä varten tehtiin tykkitiet, jotka ovat monin paikoin edelleen jäljellä käyttökelpoisina.
Linnoitustöissä oli Helsingin seudulla enimmillään 15 000 henkeä: pääkaupunkiseudun asukkaita viiden markan päiväpalkalla sekä venäläisten Kaukoidästä tuomia maaorjia ja sotavankeja: mongoleja, tataareja, kirgiisejä ym., joita kutsuttiin yleisesti ”kiinalaisiksi”. Nämä asuivat maakuopissa ja olivat paikkakuntalaisten kannalta muutenkin hyvin eksoottista väkeä. Monet upseerit puolestaan majoittuivat yksityisissä huviloissa, joiden omistajat lähtivät evakkoon. Itse keisari tarkasti töiden etenemisen vierailullaan 1915. Koko maassa linnoitustöissä oli loppuvaiheessa yli 100 000 henkeä. Kun työt loppuivat vallankumouksiin 1917, nämä jäivät työttömiksi.
Maalinnoituksella taisteltiin ainoan kerran 11–13.4.1918 Suomen sisällissodan aikana, kun Hangossa maihin nousseet saksalaiset etenivät punaisten hallussa olleeseen Helsinkiin lännestä ja pohjoisesta. Sodan jälkeen linnoituslaitteet jäivät rappeutumaan. Joitakin luolia kunnostettiin puolustusvoimien käyttöön seuraavassa sodassa, osa on edelleen varastoina ja väestönsuojina.
Tietolaatikko: Vantaanjoki
Uudenmaan pisin joki saa alkunsa Hausjärveltä ja laskee Itämereen 99 km:n päässä Helsingin Vanhassakaupungissa. Sen valuma-alueella asuu yli miljoona henkeä. Vantaa-nimen antoivat kenties muinaiset hämäläiset eränkävijät etelänretkillään käyttämälleen reitille. Viikinkiajan ja ristiretkien jälkeen vakiintui ruotsinkielinen asutus rannikon savimaille. Hälsinglandista tulleet uudisasukkaat nimesivät joen Helsingeåksi ja sen kosken Helsingforsiksi. Vuosisatojen mittaan vesistöä ovat hallinneet vuorollaan Ruotsin kruunu, Padisen luostari, katolinen kirkko ja Helsingin kuninkaankartano – viime aikoina alueen kunnat.
Vuonna 1889 Tapaninkylän kartanon omistaja Emil von Schantz hankki joelle höyrysluupin ”Liana”. Se hoiti aikataulunmukaista matkustajaliikennettä Vanhastakaupungista Haltialaan. Nykyisen Käskynhaltijantien/Pukinmäenkaaren paikkeille rakennettiin ensimmäinen maantiesilta vuonna 1915. Noin 15 m yläjuoksulle päin ”Ryssänsillasta” rakennettiin toinen kapeampi tukkisilta, joka suojasi varsinaista siltaa keväisen jäänlähdön vaurioilta. Nykyinen silta korvasi nämä 1960.
Vantaanjoki perattiin koko pituudeltaan 1890-luvulla tukinuiton mahdollistamiseksi kasvavan Helsingin tarpeisiin. Parhaimmillaan 1934 joessa uitettiin 68 000 tukkia. Uitto jatkui aina 1950-luvun lopulle saakka. Jokea myös käytettiin yhä enenevästi myös ruukkien, sahojen ja myllyjen energianlähteenä sekä juomaveden ja jään ottoon. Koko yläjuoksua käytettiin samalla myös viemärinä. Lopulta likaantuminen alkoi olla niin ilmeistä, että Keski-Uudenmaan kunnat rakensivat yhdessä meriviemärin vuonna 1979. Nykyään jokivarsi muodostaa tärkeän virkistysalueen Helsingin keskeisenä ”vihersormena”. Yhtenäinen ulkoilutie- ja latuverkosto ulottuu Paloheinään ja edelleen aina Nuuksion kansallispuistoon saakka.
Jokivarren luonto on runsaslajinen ekologinen käytävä peltovaltaisessa ympäristössä. Vantaanjoen vesistöalueella onkin useita suojelualueita ja -kohteita. Vaelluskalat ovat palanneet jokeen sen jälkeen, kun useita padottuja koskia palautettiin ennalleen vuosina 1997–98. Tällä vuosituhannella on ehdoteltu kansallisen kaupunkipuiston ulottamista ulkomereltä Vantaanjoen kautta Haltialaan. Vuonna 2012 Suomi muodosti Vantaanjoen pääuomaan Natura 2000 -alueen Euroopan suurimman kahden miljoonan yksilön vuollejokisimpukan esiintymän suojelemiseksi. Myös luontodirektiivin suojaama leikkisä saukko viihtyy Vantaanjoessa.
