pukinmakipaiva7

Vantaanjoen tarinat merkitsi muistiin pukinmäkeläinen Lasse Rekola.
Kuva Ritva Kosonen
Kirjoituksen muut kuvat Päivi Aaltonen

 "Olin monessa mukana ja moneen piti ehtiä." Pyöritti myllyä, vingutti sahaa. Välillä suunniteltiin kanavahommia ja jääkettokin kelpasi kerman kylmikkeeksi. Vantaanjoella on monta tarinaa. Ja ne jatkuvat yhä.

Senkin jälkeen kun aika meistä jättää.

Kymmenen vuosituhatta siinä meni, kasvussa nykyisiin mittoihini. Alku oli aika myllerrystä, hyytävää rinnakkaiseloa mannerjäätikön kanssa merivesi kilpakumppanina. Molemmat antoivat minulle lopulta tilaa ja vauhdikkaan nuoruuteni tehtävä oli uranvalinta.

Savikon päällä oli helppo edetä. Hitaasti, mutta eihän kiire ollut mihinkään. Lopulta se uoma löytyi. Salpausselänkin onnistuin puhkaisemaan. Kalliokynnyksistäkin löytyi pienellä haulla kulkureitti.


Homman piti olla jo selvää, mutta alajuoksulla lähellä merta puskin innoissani ehkä liian syvälle. Samalla syötti maankohoaminen kuin kiusallaan graniittia vastaani.

Aikamme siinä väännettiin. Minä viisaampana annoin periksi. Hylkäsin vanhan uoman ja käännyin ikään kuin hämäten itään.

vantaanjoki3

Pieni mutka siihen syntyi. Mutta syntyi myös nykyinen Pitkä-koski, toiseksi pisin koskeni. Ja mereen olen onnistunut saamaan sen verran pesäeroa, että viimeisessä koskessani Helsingin Vanhassakaupungissa on pudotusta kuusi metriä.

Ei minusta kovin suurta tullut. Tai miten sitä nyt katsoo. Jokiuomia ehdin kaivaa yli 300 kilometriä. Omikseni voin sanoa 160 järveä ja lampea. Jos vertaan naapureihini, niin kuin luontevaa ja kohtuullista on, niin olen kyllä itseeni tyytyväinen.
Usein saan kuulla, että onhan niitä isompia, leveämpiä, pidempiä ja voimakkaampia. On hyvä, että meitä on moneksi. Minun paikkani on täällä.

Kauppaa ja sotaa

Jo kasvuaikanani tulivat ihminen ja ihmisen elkeet tutuksi. Ei heitä ruuhkaksi ja vaivaksi asti ollut. Mitä nyt eränkulkija pyyntiretkellään rantojani kolusi.

Eniten sain ihmisen touhuja seurata paikoissa, joissa minä ja toinen valtasuoneni, Keravanjoki, laskimme yhteen. Niillä rantarinteillä sauhusivat hylkeenpyytäjien leiritulet vuosisatojen ajan. Vaan ei noista ajoista paljon merkkejä jäänyt.

Sittemmin kulkijoita jos jonkinlaista alkoi rannoilleni ilmaantua. Mielessä niillä oli kauppa tai sota, joillakin molemmat. Puhuivat myöhemmin, että jokin ristiretkeläisjoukkokin olisi rantojani pitkin rynnistellyt Hämettä kastamaan. Enpä tuosta varmuudella voi paljonkaan sanoa. Kyllähän niitä miehiä ja hevosia sotisovassa kulki kirkonkin valtakirjalla.

Kirkonmiesten kanssa jouduin tekemisiin oikeastaan sattumalta. Taimensaaliini kiinnostivat kirkkoa, kruunua ja uudisasukkaita. Maineeni kiiri myös meren taakse. Vuosien ajan olikin Padisten luostarin munkeilla kalastusoikeudet koskiini.

Eivät ihmiset sanomisiin luota. Niinpä kaartui nimeni juhlallisiin sopimuksiin ja asiakirjoihin. Niistä huolimatta ihmisten kateus, ahneus ja eräpura veivät minut tuon tuosta käräjille, jossa laamannit jakoivat koskieni vesiä ja laskivat taimentynnyreitä.

Sahanterät vinkuivat

Kylien savuluku kasvoi. Metsät kaatuivat kaskina. Viljavat savikot antoivat hyviä satoja. Sain uusia tehtäviä. Kulkuani kahlittiin padoilla ja myllynkivet alkoivat jauhaa.

Suurimmissa koskissa työ oli ympärivuotista. Pienemmissä puroissa keväistä ja syksyistä tulva-ajan puuhaa, tuon ajan pätkätyötä. Myllynpyörityksestä sain vuosisataisen pestin. Tuli siinä moni mylläri ja monen kylän asiat tutuiksi. Myllyillä ja myllytuvissa riitti kävijää ja tarinaa.

Siinä missä jaksoin pyörittää myllynkiviä, jaksaisin myös liikuttaa sahanteriä, tuumattiin. Kruunu ei verottajan ottein katsonut suopeasti järeitä käsinveistettyjä mäntypalkkeja, joita keväisin kuljetin merelle lastattavaksi ulkomaille. Minusta se oli siisti ja helppo homma.

– Tuhlausta, kuulin monen suusta.

Pian vinkuivatkin sen ajan hienointa jälkeä tekevät hollantilaiset sahanterät Nukarinkoskessa Raalan isännän sahalla. Olivat muuten ensimmäiset terät laatuaan Suomenmaassa.

Ja pian purivat terät myös muissa koskissa. Metsää kaatui ja tukit jatkoivat lankkuina ja lautoina. Reenjalakset nirskuivat jääkannellani talonpoikien rahdatessa tolttikuormia Helsinkiin. Helsinkiin, jonka kasvu oli vaivalloista. Syy ei kylläkään ollut minun, vaan meren ja sen matalan sataman. Minun puolestani kaupunki olisi saanut kasvaa koskeni ja kuninkaankartanon ympärille. Mutta erohan siinä tuli. Kaupunki lähti, minä jäin.

– Aikansa kutakin, ajattelin. Kyllä se kasvaa ja tulee takaisin.

Haaveena kanavaelo

vantaanjoki2Minuun oli alettu suhtautua vakavasti uittoväylänä ja talvi-tienä. Jotkut innostuivat oikein kanavia piirtelemään. Komeilta ja kieltämättä mairitteleviltakin kuulostivat suunnitelmat yhdis-tää Hämeenlinna ja Helsinki vesiteillä, minulla.

Moneen kertaan minut mitattiin ja punnittiin. Rahat olivat jo Tukholmassa valmiina. Jahkai-luksi se kuitenkin meni.

Kului vuosisata. Isäntäkin ehti vaihtua. Nyt pohdittiin, josko vesiteissä vai rautateissä olisi suuriruhtinaskunnan tulevaisuus. Siihen päättyivät haaveeni kanavana. Myönnettävä toki on, että kätevästi tavarat ja ihmiset kiskoilla liikkuvat. Sen verran vauhdikkaasti ovat kiskot silloillani kolisseet.

Tuolloin oli vilkasta. Olin kysytty ia suosittu. Myllyt, sahat ja uitot työllistivät. Helsingilläkin, pääkaupungilla tuli ikävä. Vettä piti saada putkiin. Ja minullahan sitä riitti.

Aloin olla taas arvossani. Kovasti minua suodatettiin ja sihdattiin, samea kun olin luonnostani. Ja kyllä kelpasinkin, lähes vuosisadan ajan, vaikka pistin kemistit ja insinöörit lujille.

Varsinkin loppuaika oli vaikeaa. Mutta minkäs minä sille voin. Alajuoksulla piti olla edustuskunnossa, vaikka yläjuoksulta annetut eväät olivat sitä sun tätä. Ja ne vesijohtomiehet vielä tukkivat suuni siinä määrin, etteivät taimenet ja muut liikkuisat eväkkäät voineet kutsuuni vastata.

Jopa jää kelpasi

Olin monessa mukana ja moneen piti ehtiä. Varsinkin uittoväki innostui siinä määrin, että aioin itsekin huolestua. Koskiini perattiin väyliä, rantani tallattiin pahanpäiväisesti. Myllyt ja sahat olivat vaarassa. En ollut huolineni yksin. Joku tolkku tuli omalla uittosäännöllä. Itse kenraalikuvernööri vahvisti sen. Tunsin nousseeni silläkin saralla joeksi jokien joukkoon.

Oli viilatehdasta, ruukkia, öljynpuristamoa, lankarullatehdasta. Annoin kipinää lamppuihin ja voimaa koneille Myllykoskella, Kuhankoskella, Kellokoskella, Kaukastenkoskella ja Tikkurilassa. Ja olihan niitä muitakin. Ei niiden voimaloiden tehoilla juurikaan rehvastella. Mutta tärkeitä ne olivat. Antoivat valoa ja säästivät lihaksia, työtä ja leipää. Työssä sain olla mukana.

Sitä oikein jäin ihmettelemään kun herrasväkeä alkoi höyrypurrella seilata. Eikä heillä ollut kiire minnekään, kummallista. No, sitä kesti vain kesän. Olisihan sitä Lianaa katsellut toisenkin kesä. Sellaistako se olisi ollut, se kanavaelämä? Tiedä häntä.

Jopa jääni alkoi kelväta. Ja sitä riitti. Talvet olivat talvia ja puskin innolla teräsjäätä. Sitä ne sitten sahasivat. Piilottivat kuin oravat puruihin ja kesähelteillä, kun minulla oli muita puuhia, veivät puoteihin ja ravitsemusliikkeisiin. Maitotankkien viilennykseksi.

Homma alkoi närästää

Vähitellen aikoi oloni käydä tukalaksi. Matkani varrelle ilmaantui jos jonkinlaista putken- ja viemärinpätkää ja ojaa. Meni vuosia ennen kuin tajusin, hyväuskoinen kun olen aina ollut, että viemärinähän ne minua pitävät!

Kulku kävi raskaaksi ja homma alkoi närästää. Pelolla aloin katsoa jokaista mutkaa, kun en tiennyt, mitä seuraavasta putkesta tarjotaan. Kaikki oli otettava vastaan. Ja pellotkin ne kynsivät ihan kiinni. Yritin kyllä joka kevät näyttää missä reviirini rajat kulkevat. Mutta eivät viestini menneet perille. Heti kun olin poistunut, niin eikös kyntömies tullut kuin uhitellen tontilleni. Sama toistui joka kevät ja syksy. Sain siitä kiusantekijän maineen.

– Tulvat kuriin, vaadittiin. Kyntömiehen vielä ymmärsin mutta en niitä, jotka alkoivat rakentaa törmilleni. Olivat kai unohtaneet, että tarvitsin tilaa. Mistä lie tulleet, kun eivät tunteneet tapojani. Niin siinä sitten kävi, että jouduin kolistelemaan jäilläni mökkien ovia. Ei siinä juuri kehuttu. Olen aina tarvinnut tilaa, varsinkin keväisin. Kyllähän se olisi pitänyt tietää. Oloni alkoi käydä tukalaksi. Hengittäminen oli paikoin katkonaista, sillä hapesta tuli pula. Olo oli muutenkin orpo. Sahat, myllyt, voimalat olivat hiljentyneet ja viimeiset pöllitkin olin ehtinyt uittaa. Miten tästä eteenpäin? Tässäkö palkka kaikesta vaivasta?

Puolustajat nousevat

Niin kauan kuin helsinkiläiset tarvitsevat minua aamukahviinsa ja kutsuvat iltateelle, ei minulla ole hätää, järkeilin. Olin siinä kyllä oikeassa. Kyllä minut hengissä pidettiin. Olin jopa näkevinäni merkkejä paremmasta, optimisti kun luonteeltani olen. Se, mitä syliini laskettiin, ei ollut samaa kuin ennen. Pahimmat panokset alkoivat jäädä puhdistamoiden pohjille. Homma alkoi tuntua tasapuolisemmalta, reilua se ei tosin vieläkään ollut. Murra uskoin, että taidan tästäkin selvitä.

Kun sain itäpuolelle varta vasten rakennetun viemäriverkoston, meriviemäriksikin kutsutun, hengähdin syvään. Tässä erässä vältin tyrmäyksen, pisteet tasan.

– Nyt on sellainen tekele, jota voivat sanoa viemäriksi. Saavat nimitellä minua jo hieman kunnioittavammin, uhosin.

Sitkeässä tuo vanha maine oli. Eivät oikein tienneet, kuinka toipilaaseen tulisi suhtautua. Vaan olisin jo kaivannut monenlaista jatkohoitoa, kirurgia ja terapeuttia.

Vaelsin varsin levottomana sinä kesänä, kuulin, että vettäni ei enää tarvita. Olivat jo alkaneet porata kallioon reikää kohti Päijännettä. Eipä tainnut meikäläisellä enää juuri käyttöä olla. Reserviin heittivät. Pelkäsin, että virinnyt kiinnostus ja huoli voinnistani alkaisi hiipua.

Mutta maailma muuttui. Niin myös ihmisten ajatukset, puheet. Ja viimein teotkin. Sain puolestapuhujia: pistetään joki kuntoon! Lohi takaisin! Kuormitus kuriin! Siinäpä kelpo keidas virkistäytyjille!

Monta teesiä sain kuulla. En niistä paljonkaan ymmärtänyt. Hienosti puhuivat typestä, fosforista, streptokokeista ja ties mistä. Minä vain tiesin ja tunsin, että saamani annokset olivat vieläkin liian suuret. Hyvätkään puheet eivät laatua paranna. Mutta sitten alkoi tapahtua, eri puolilla. Monenlaista, joka joka on nostanut kuntoani ja itsetuntoani.

Vihreää valoa levottomille

Voin jo näyttää lohelle, taimenelle ja muillekin meren levottomille vihreää valoa. Tosin liikennejärjestelyt ovat vielä kesken, vaikka on tietä ja porrasta. Osa on jo valmiina, osa tulossa. Todellisia nuorennusleikkauksia olen kokenut Nurmijärven koskissa. Niissä kulkee kala ja kanootti ja rannalla kalamies.

Kovasti rannoillani touhuavat. Enää ei tupata aivan kiinni. Reunoillani on jo monenlaista kesantoa, kaistaa ja nauhaa. Hyvähän se on. Niiden taa jää paljon sitä, mikä pelloille kuuluu.

Kesäisin Päijänne-tunnelista saamani huurteiset ovat virkistäneet kummasti. Keksivät avata kaksikin krouvia.

Tulihan taas jaariteltua. Täytyy vääntäytyä matkaan. Jatketaan jutustelua ensi kerralla. Hihkaise, niin hiljennän vauhtia. Aikaa on minulla kaikille. Varaa sitä myös sinä.

Artikkeli on aiemmin julkaistu Vantaanjoen vesiensuojelua 35 vuotta -julkaisussa 1998 (Vantaanjoen ja Helsingin seudun vesiensuojeluyhdistys ry)